Uskon, että jokaisella on jokin tarve täyttää elämäänsä sellaisella, jota lapsuudessa ei ollut tai saanut.
Lapsena luin kirjastoja läpi. Kotiin ei ollut varaa ostaa kirjoja. Sitten vanhempana, kun vain vähäsenkin oli ylimääräistä rahaa, ostin kirjoja. Nyt hukun kirjoihin. Toinen pojistani lapsena ei saanut sellaisia tekniikkalegoja tai junaratoja kuin toivoi. Nyt hän niitä ostaa pojallensa ja itsellensä. Toinen pojista keräsi rahaa ja osti työkaluja, sellaisia, joita kotona ei ollut. Mieheni nautti kahviloissa, ravintoloissa ja hotelleissa käynneistä. Se oli hänelle luksusta, jota lapsuudessa ei ollut.
Nyt kun ruusutarhani alkaa vaikuttaa ruusuviidakolta, mietin miksi tämä kaikki. No siihen on monta syytä, esim. täyttää elämääni ja rakentaa jotakin mieheni muistolle. Mutta sekin on jotakin, jota lapsena tai nuorena ihailin ja nyt olen hamunnut sitä itselleni: ruusutarhaa ja suihkulähdettä.
Pari päivää sitten tyhjensin pienen lampeni, puhdistin sen ja täytin uudella vedellä. Asensin keskelle sähköllä käyvän vesisuihkun. Istuin penkille viereen ja kuuntelin sen mukavaa ääntä. Ja muistelin aikaa, jolloin ensimmäisen kerran elämässäni näin ruusutarhan ja suihkulähteen. Sieltäkö se halu ja toive syntyi, Sigtunan vanhan luostarin sisäpihlalta 57 vuotta sitten? Aivan hätkähdin. Nythän minulla on oma ruusutarha ja suihkulähde!
Silloin 18-vuotiaana lähdin maailmalle. Kielistipendin ja kesätyöpalkan avulla pääsin matkustamaan Ruotsiin ja kielikurssille Sigtuunaan. Kurssi pidettiin pienen ja mielenkiintoisen kaupungin vanhan luostarin tiloissa. Ihmeellistä minulle! Usein tauoilla menin istumaan sisäpihalle ruusujen tuoksuun ja suihkulähteen äärelle kirjoittamaan kotiin kirjeitä.
Myöhemmin hämmästyin sitä, että löysin tuon saman paikan valokuvana Alangon et kumppaneiden ruusukirjasta aikana, jolloin kiinnostuin ruusuista. Kopioin kirjan kuvan tähän. Juuri tuolla istuin 57 vuotta sitten ja ihastelin sitä kaikkea. Tuohon Sigtuunaan liittyy paljon muutakin, mutta jätetään se sivuun.
Nyt tuntuu uskomattomalta se, että minulla on ruusutarha ja suihkulähde. Kuvilla ei löydy paljoakaan yhtäläisyyksiä. Kuvassa ei näy ruusujani, mutta siinä lähellä se kaikki on.
Naurattaa, kun ajattelen, että luostarin kaltaista rakennusta minulla ei ole ja muutenkin kaikki on rakennettu luonnonmukaisemmin. Luostarissa nunnat olivat tietyllä lailla "vangittuina" olotilaansa, kuitenkin omasta tahdostaan. Nauratti se huomio, että samalla lailla minäkin olen "vangittuna" tähän olotilaani. Jos en leikkaa nurmea, heinä on metrin korkeudella. Ja jos en hoida ruusujani, ne valloittavat kaiken tilan ja kätkevät sisällensä rakennukset. Siellä jossakin minäkin vankina kuin parahin prinsessa Ruusunen tai peremminkin muori Ruusunen. Sitä kaikkea pitää hoitaa!
Nyt trimmerityö väsytti selkäni, sain pienen tulehduksen. Jospa se menee ohitse ja saan jatkaa tarhani hoitoa. Mutta kuinka kauan jaksan? Täytän 75 vuotta. Rakas ukkonikin jaksoi tehdä töitä 80-vuotiaana. Jospa minäkin tässä vielä.
Naurattaa sekin, kun olen onnistunut leipomaan hy-viä leipomuksia Kesäkah-vilaani 11 vuoden ajan. Aina ne onnistuivat. Nyt olen pilannut jo kolmet pullanpaistot. Selvä merkki siitä, että on aika lopettaa palvelutyö Ruu-sumuorin Kesäkahvilan kanssa ja muistella noita mukavia kesiä.
ELÄMÄLLE KIITOS!
