torstai 26. kesäkuuta 2014

Avoimien Puutarhojen 29.6. päivän mietteitä

Hassua on tämä, että kun on tulossa valtakunnallisesti Avoimien Puutarhojen päivä, niin pitäisi panostaa jotakin enemmän. Kun minullahan on avoin puutarha koko kesän ajan sunnuntaisin, maanantaisin ja tiistaisin kello 12-18. Yritän sinnikkäästi 'kasvattaa' väkeä löytämään puutarhassa tai maaseudun rauhassa istumisen ihanuuden...suorastaan meditoimisen siinä. Ei ole helppo tehtävä!






Hiljaista on ollut. Kylmäkö, sadeuhka, pitkä matka estämässä? Miten väkeä nyt tulisi sen kummemmin? Täällä päin on hurjat Suviseurat, Suomen suurin tapahtuma Pyhäjoella, Raahessa juhlitaan Pekanpäiviä. Ei silloin ihmiset viitsi metsään tulla. Kaupungissa on ohjelmaa, markkinat ja paljon ihmisiä. 

Täällä tuskin montakaan ruusupensasta on vielä kukkimassa. Perennatkin pidättelevät, eivät avaa hamosiansa kylmän vuoksi. Kannan  vettä pienemmille joka päivä ja toivon sadetta. Eihän koko valtakunta elä etelän mukaan. Täytynee huomauttaa puutarhaliitolle, että Suomi on hyvin toisenlainen pohjoisessa kuin etelässä. Täällä Kokkolan pohjoispuolella puutarhapäivän kuuluisi olla viikkoa myöhemmin. Hullua muutenkin päivittää se yhdelle päivälle, kun ihmiset mielellään kiertelevät kaunista Suomemme maata ja ehkä katsastelisivat puutarhojakin. Toiset kulkevat koiranäyttelyssä, jotkut bongaavat lintuja tai geokätköjä ja jotkut jopa puutarhoja. Sen olen minäkin tehnyt, viime kesänä, parin viikon ajan. Soittelin ja kyselin. Ja jonnekin pääsin kun kauniisti puhuin. Paljon oli paikkoja aukikin, mutta usein hyvin kaupallisia sellaisia. Anjan Puiston Mikkelissä nostan kyllä ykköseksi kaikista näkemistäni. Se oli puutarhana aidoin ja työn täyteinen, sitkeän puutarhurin taidonnäyte. 




Puutarhan pitänee olla yksilö. Se on kasvattajansa mittainen. Tai sen paikan mittainen. Tai ilmasto-olosuhteiden mittainen. Olen vähän ihmetellen lukenut puutarhakirjoja, jossa useinkin on enemmän sitä krääsää tai unohdettuja esineitä kuin itse kasveja. Tarkoitan krääsällä muoviesineitä, joita kohtaan olen aina tuntenut jotenkin antipatioita. Toki itselläkin on haaviin tarttunut kaupan puutarhapuolelta noita figuureita, mutta sentäs sen pitää olla keramiikkaa tai kiveä. Unohdetuilla esineillä tarkoitan aitan perältä tai vintiltä koluttuja, hyvässä tapauksessa kirppiksiltä kotiin haalittuja ruosteisia, riutuneita tai jopa rikkinäisiä tuotteita. Kuinkahan moni puutarhuri hihittelee itseksensä tuota tarhaansa rakennellen kaikenlaisilla mielikuvituksen yhtälöillä? Luovaa, ihanaa hulluutta! Minä ainakin rakentelen. Kyllä olen tarttunut trendiin ja hihitellen kantanut vintiltä vanhaa roinaa pihalle. Huumorinkin pitää saada kukkia.

Aivan naapurissa Paulalla on mielestäni tasapainoisen kaunis ja mallikas yhdistelmä tuijapensaista, perennoista, kivistä ja ruosteisista esineistä tehty kaunis kokonaisuus. Mutta hän on niitä pohjolaisia, jotka vähättelevät taitojaan ja luomustaan. Mutta sinnekin saa kurkistaa.

Tärkeintä minulle on luonnon ja jalostetun tuotteen yhteinen kanssakäyminen. Tärkeintä on tässä pitää yllä maalaismiljöön tunnelmaa ja sitä vanhaa pihaa, jossa puut puhkovat nurmea juurillansa ja maa pukkaa kiviä siellä täällä muokkaamattomaan pihaan. Maa elää. Luonto ja ihmisen käsi. Ei se toimi siten, että itkee jonkun ostosen ja jalostetun tuotteen kuolemista senkin uhalla, että on pihalta on nyhdetty kaikki luonnollinen pois, myrkytetty sammal ja kaivettu vanha maa jonnekin tunkiolle. Toki ihminen haluaa tehdä ihan jotakin uutta, puhdasta ja viatonta. Suotakoon sekin. Sehän on todellinen puhdas luomus ilman menneisyyttä. Mutta vanhoissa pihamaissa pitää menneisyydellekin antaa tilaa. 

Vähän minua häiritsevät nuo kalpeat ruusukyltit, mutta varmaankin harmaantuvat jo ensi talven aikana.
Samoin tuo teltta on vähän kuin roomalaisten sotaleiristä aikoinaan, mutta hyvin kätevä hiekkalaatikon
ympärille. Ei tule sade, ei hyttyset (ei niitä vielä edes ole) tai kissat kakkomaan. Ja suojainenkin on.
Kuitenkin, olen todella iloinen, jos joku tulee lukemaan niitä kymmeniä kylttejä, joita nyt ripustelen sinne tänne puutarhaohjeiden mukaisesti. Jopa parkkipaikkaa vanhan lisäksi olen naapurilta kysellyt. Jopa aputyövoimaa olen pyytänyt kahvitukseen, jotta voisin itse opastaa. Tarinaa minulla kyllä riittää! 

Valtateiden varsilla on nimi Jätinkirkko, mutta tässä vielä vanha kyltti.

Luonnonkukkaniitty
Tervetulleeksi toivottaa Ruusumuori Linnapellon talon aittakahvilaan ja puutarhaan, Linnalantie 74, Linnalanperälle, Pattijoen Ylipään kylälle Raahen kaupungissa. Jätinkirkko-kylttejä seuraten löytää perille. 

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Juhannussunnuntaina 2014 pelimannimusiikkia sateen ropistessa



Ruusut puutarhassani pikkuhiljaa avaavat nuppujaan. Siinä ensimmäisinä olivat Kempeleen kaunotar, Kiimingin ruusu ja metsäruusu, mutta toki pimpinellaruusutkin, joita minulla on jo aika monta, pursuavat nupuistansa.



Pelimannimusiikki soi myös tänä juhannussunnuntaina kuten edellisilläkin, kolmantena kesänä. Kaunista säätä toivoimme kaikki ja luvassa olikin vähän aurinkoa. Pihani aukeaa auringon puolelle ja on suojaisan lämmin, vaikka muualla kylmä tuuli puhalteleekin. Sääskejäkään ei tässä ole näkynyt. 


Joten rohkeasti käymään vain ja kokemaan maalaismiljöötä kauneimmillaan!


Tervetuloa! Toivottaa Ruusumuori ja kaikki sen pihan tontut ja keijut

-------------

 Ps, Sade yllätti, mutta ei sekään estänyt joitakin kuulijoita tulemasta. Pienessä aitassa oli kesäinen tunnelma harmonikan soidessa kilpaa vesipisaroiden kanssa katolla.

Kiitos Anneli! Jospa taioit sävelillä lämpöä ja aurinkoa enemmän tuleviin päiviin!

Nyt on ihailtu ruusuja maljakoissa vain...



maanantai 9. kesäkuuta 2014

Puutarhakahvilani uusia hassutuksia

Puutarha on sellainen paikka, jossa koko ajan muuttuu jotakin. Jossa koko ajan särkee jotakin vanhaa tai tekee jotakin uutta. Pari vanhaa kukkapenkkiä olen lopettanut ja siitä laittanut multaan pikkuruukkuihin taimia, jos joku haluaa ostaa. Osa niistä on toki mennytkin.

Puutarhassani voi istua mm. sammalsohvalla, ainakin silloin kun ei ole satanut, ja katsella puutarhaa toisenlaisesta näkökulmasta. Sohva on tehty vanhasta hetekasta, jonka sisus on täytetty vanhoilla lahoilla laudoilla ja muulla puulla, sekaan on laitettu multaa. Päällinen on ainakin vielä ihan kestävää vanhaa aitanlattialankkua, joten kestää istua. Sitä pehmustaa paksu karhunsammal, joka on kaunista sateella, mutta silottuu kuivalla. Myöhemmin kun lahoamistila vahvistuu, istutan siihen kukkia. Soffan viereen olen istuttanut muistona Raahen saaristoajoilta sieltä löydetyn pystykatajan, jota Särkän taimisto nykyään myy nimellä Herra Pitkänen. Jotenkin se sopii uljaasti tuohon 'salonkimiljööseen'. Ja mitä siihen vielä keksinkään!?



Toinen hassutus tuli, kun mietin miten tukea runsasta, korkeaa ruusupensasta nimeltä Onni. Sain yksi kesä lahjaksi vanhoja heinäseipäitä, joita ajattelin tueksi nyt käyttää. Rakentelin ruusulle 'Onnentuvan'. Siinä ei ole seiniä eikä kattoa, sillä enhän tiedä kuinka pensas vielä pursuaa, mutta neliruutuiset ikkunat on, ja niistä ruusu jo nuppuineen kurkistelee mukavasti. Ideaa saa kopioida. 

Kolmas tekele, jota olen suunnitellut jo monta vuotta, on Portti Ruusutarhaan. Sain apua ystävältä, joka aikoi siitä samalla minulle tehdä synttärilahjan. Siihenkin käytettiin vanhoja heinäseipäitä ja kaikkea muutakin harmaata vanhaa puuta ja rimaa. Siinä on pieni katos, jonka aion täyttää kasveilla. Ihana lahja siitä tuli, enkä ehkä yksin olisi pystynyt sitä tekemään. Siitä laitan kuvan vähän myöhemmin, kun köynnöskasvi alkaa sitä pitkin kohoamaan ja saan kasveja tai sammalta katolle. Tai sitä voi tulla katsomaan!


Jos aitan pöydällä joku ihmettelee kummallista asetelmaa laakeassa lasimaljassa, se on ollut minun  jo parikymmenvuotinen harrastukseni. Astian keskellä on erikoinen kivi, jonka löysin vanhan pahkakoivun juurakosta, kun se oli mennyt nurin. Ehkä se erikoinen kivi on tutkitun mukaan metamorfooninen maasälpä (Ota nyt siitä sitten selvä!). Kiven päällä istuu norjalainen tonttu ja ympärille olen laittanut maailmalta käsiini tarttuneita kiviä. Siihen laitan vettä ja poimin aina sen hetkiset kukat, jotka ovat avautuneet puutarhassani ja asetan ne kivien väliin. Siten minulla on aina ollut pöydälläni sisätiloissa tällainen minipuutarha. 

Odotan jännittyneenä, kuka ruusupensas noista viidestä eri lajista aukaisee kukkansa ensin. Viime kesänä se oli metsäruusu, edellisenä malvaruusu. Pensaat ovat nuppuja täynnä ja kukkivat runsaasti tänä kesänä, jos eivät itikat pääse nuppuja listimään eikä pakkanen tai rankka kaatosade. Pahimmassa tapauksessa raesadekin voi iskeä.

Kaunista luonto- ja puutarhakesää sekä terassikesää kaikille! Ruusumuori Jätinkirkkojen vierestä Pattijoen Ylipäästä, Linnalantie 74, Raahe.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Osaammeko istua puutarhakahvilassa?

Nyt kirjoitan kahvila-ajatuksiani ja toivoisin, että siitä syntyisi keskustelua. Jotta keskustelua syntyy, täytyy kirjoittaa vähän raflaavasti ehkä vähän suomalaisuuden nurjia puoliakin esille tuoden. En tarkoita niinkään sitä, että juuri tähän pitää laittaa kommenttia, niitä aika harva yleensä laittaa, mutta keskustelisi tästä aiheesta ystävien kanssa.


 Olemme oppineet muualta maailmalta, että kahvila on keskustelupaikka. Ennen (vieläkin) piipahdettiin naapuriin, jossa istuttiin pöydän ääreen kahvea hörppäämään ja turisemaan tapahtumista. Nyt treffejä tehdään kahvilaan, jonne on helppo tulla. Se on myös neutraali paikka. Ei tarvitse siivota omaa tupaa juhlakuntoon, eikä ystävien tarvitse kehuskella eikä huomioida  hienoa huushollia tai kuunnella mistä mikäkin huonekalu on ostettu ja muita suunnittelutarinoita. Kahvilassa voi keskittyä pelkästään ystävään/ystäviin. Kahvikin on sivuasia, mutta tärkeä sosiaalinen herättäjä.

On myös otettu mallia ulkomaailmasta oluen tai viinin juonnissa. Sitä ei tarvitse enää litkutella pimeässä 'luolassa' muilta piilossa, vaan voi mennä istumaan patiolle kaiken kansan nähtäväksi yhtä lailla kaikkea ulkomaailmaa nähden ja nauttia maailman menosta ystävien kanssa. Jokuhan on jopa paheksunut tätä mallia, mutta kaikkeen tottuu pikkuhiljaa. Mikä sen ihanampaa kuin kylmä huurteinen kesäisen auringon alla patiolla, jossa voi tervehtiä tuttujakin. Maisemana voi yhtä hyvin olla se vilkas katuliikenne, puisto tai jopa vesimaisema.

Kesällä pitää voida tulla ULOS! Se kuuluu jokaisen kansalaisen oikeuteen ja vapauteen. Luonto ja kesä on yhteinen kaikille. Puistokahvilat ovat vielä vähän paitsiossa. Ystävän tai kumppanin kanssa kävelyretkeä tehdessä voiko olla viehättävämpää kuin löytää puistosta pieni kahvila. Usein ne ovat lintujen laulun säestämiä keitaita.

Puutarhakahviloita Suomeen on syntynyt pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Usein ne ovat yhdistysten ylläpitämiä jonkun kartanon tai museon siivissä, mutta myös yksityisiltä pihoiltakin niitä jo löytyy.

Kuten minullakin tässä Ruusumuorin kesäkahvila. Ja tästä aiheesta haluan nyt enemmän jutella. Minun unelmani oli alkujaan, että ihmiset istuisivat puutarhassa. Se ei tarkoita sitä, että minua tultaisiin tapaamaan, kuten moni tuleekin, ja minä sitten vähän hämillisenä otan vastaan kahvirahaa. (Kauhea ristiriita ystävyydessä!) Se ei tarkoita sitäkään, että tultaisiin kuuntelemaan kehuskelua puutarhan ideoista ja kasveista, jota sitäkin tosin saa tehdä. Opin viime kesän kiertomatkaltani, että vaikka puutarhurilla olisi kuinka kiire, niin ei koskaan niin kiire, etteikö suu vaahdossa esittelisi kaikkea ihanuuksia siellä. Ja näinhän on hyvä. Puutarhurointi on intohimo suurella I:llä. Yritän hillitä itseäni tässä.

Mutta istuminen puutarhakahvilassa minun ajatuksena olisi se, että sinne tultaisiin olemaan. Minulla on runsaasti puutarhakirjoja, puutarhalehtiä, joita voisi kaikessa rauhassa lueskella maaseutuluonnon rauhassa, jossa ei liikenne häiritse. Niitä saa lainata. Tosin siellä voi lukea omaakin kirjaa. Tai kirjoittaa runoja. Tai haaveilla. Usein jään juttelemaan asiakkaan kanssa, mutta jopa kysyn, haluaako hän olla rauhassa vai onko hänellä kysyttävää. Siirryn mielelläni omiin puuhiini, joita riittää kyllä.

Ainoa paha puutarhassani tässäkin metsän laidassa voi olla sääsket ja punkit, joita ihmiset aivan paniikinomaisesti pelkäävät. Täällä ei punkkeja ole näkynyt, kissoistahan niitä löytyisi, mutta sääskistä on riesa tyyneinä pilvisinä päivinä. Yritän ajaa ruohon, ettei se tule korkeaksi ja trimmerillä reunamat. Kun joku pelkää jopa käärmeitä ja lapsetkin usein oppivat pelkäämään äitinsä perässä. Luonto pelottaa ihmisiä. Osa ihmisistä ei voi olla luonnossa allergioiden vuoksi. Olemmeko kasvamassa luonnosta irti? Se mikä meillä on kuitenkin parasta. Sille ei voi mitään, mutta surettaa se. Sääskille löytyy minunkin puutarhassa keinonsa. Parasta se, että puutarhani sijoittuu aavalle paikalle niittyjen ja peltojen edustalle etelään. Aurinko ja vilpoisa tuuli edessä. Toki varjopaikkojakin löytyy.

Toinen juttu tässä on sitten suomalaisten varautuneisuus. Ei saisi tulla toisen reviirille. Moni kuten minäkin rakentaa kahvilan omalle tontilleen. Ollaan totuttu jättämään yksityinen alue omaan rauhaansa. Kun kahvilaani tulee vieras, usein hän jää istumaan sisätilaan. Onhan siinäkin katselemista ja oma tunnelmansa. Mutta hyvin hitaasti ihmiset lähtevät liikkeelle ulos ja puutarhaan. Usein joudun kertomaan, että kahvin voi ottaa ulos ja valita mukava paikka istua ja että puutarhassa voi kuljeskella ja katsella. Ehkä tämänlainen kulttuuri on vielä kovin uutta. Tosin en minäkään olisi iloinen siitä, jos esim. koiraa tai lapsia päästetään juoksemaan sinne tänne ja availemaan ulkorakennusten ovia ilman valvovaa silmää. Eikä sellaista ole edes sattunut tässä, mutta tiedän, että vanhempien valvonta useinkin olisi tarpeen esim. museotiloissa. Lapsille minulla on tässä hiekkalaatikko, jossa voi leikkiä, mutta valitettavasti ei muuta, ainakaan vielä.

Milloin oppisimme tällaista puutarhameditointia? Miten oppisimme käyttämään todella omaksi hyväksemme tällaisia puutarhakahviloita, joita usea mielessään rakentelee jo ympäri Suomea. Olen tällaisia ajatuksia lukenut erinäisistä blogeista ja keskusteluista. Puutarhassa voi olla virikkeitä, mutta nekin voi unohtaa. Tärkeintä on löytää aikaa oman itsensä kanssa. 

Toinen juttu on sitten käveleminen puutarhassa... Siitä taidan tehdä ihan oman jutun.