Koska minulla viime kesä meni itseni jaksamisen ja hoitamisen kanssa, jäi ruusut fyysisesti hoitamatta (kastelut, ranskalaisten ja kanadalaisten ruusujen höystäminen, suojaaminen), mutta syvennyin sitäkin enemmän ruusujen tunne-elämään.
Kun myrkkytöpperössä (rankka sytoshoito) kuljin ruusutarhassani vain niiden olemisen kanssa, en voinut olla huomaamatta jotakin erityistä. Tämä saattaa kuulostaa vähän huuhaalta, ja sen merkitys on ehkä täysin ruusujen kasvutavoissa ja liian kuumassa kesässä. Ne eivät kukkineet niin paljon kuin yleensä. Ne olivat aivan yhtä voipuneita kuin emäntänsäkin. Ne nuokkuivat surkean näköisenä. Aamuisin auenneet kukat olivat jo rähmällään iltapäivällä.
Ruusut myötäelivät minun omaa vointiani ja tunteitani! Voiko se olla totta?
Muistan kun mieheni kuoli, kuolivat muutamat kasvit myös hänen mukanaan. Sellaiset huonekasvit, jotka oli omittu hänelle, kärsivät ja kuolivat pois, kuten kiinanruusu, rahapuu ja mustanmerenruusut.
Siksi ihmettelenkin, onko todellista, että kasvit tuntevat ympäristön tunteet? Vai kaikkosivatko pihani keijut pois? Tai toisinpäin? Hoitivatko he kuitenkin ruusuja niin paljon, että viime talvelta menetin vain neljä ruusua; Presidentti Kekkosen, Alain Blanchartin, Apteekkarinruusun ja Fairyn. Yhä lajikkeita on yli 100 kuitenkin.
Laitan tähän muutamia tällaisia surullisten näköisiä ruusupensaita ja kukintoja.
Karjasillan Kulkuri oli keväällä nuppuja täynnä. Näin ne nuokahtivat kuumuudesta.
Ei edes Keijunruusu kukkinut kuten ennen. Syyssateissa nämä pensaat vihreinä kylläkin
kukoistivat. Nekin vielä pienet pensaat, jotka meinasivat kuolla toukokuussa jo, nostivat
komeasti varsiaan syyssateiden tullessa.
Heinrich Ilmasi ja Wasagaming kukkivat jollakin lailla, mutta ovat nyt syksyllä kasvaneet
hurjan pitkillä varsillaan. Suunnittelemaani porttia en jaksanut tuohon vielä rakentaa. Onneksi nuo
karhut ovat niille tukena. Virittelinkin matonkuteista niiden ympärille tukea, jotta eivät aivan
lumenpainosta talvella katkeasi.
Luumuruusun tapainen Ainola kukki niin kauniisti edelliskesänä, nyt kärsi kuivasta paikasta ja oli jo kuolla. Olen katsonut sille uuden paikan, johon muutan sen keväällä. Se tarvitsee kuohkeamman ja kosteamman paikan.
Anais Segelas, jonka istutin edellisvuonna, ei näyttänyt edes nuppuja, kuten eivät mitkään ranskalaiset ruusut tänä kesänä. Veronica Sundmanissa ja Iitin Tiltussa oli jonkin verran kukkia. Ja Valamonruusut kukkivat vaikka olisi kuinka sateinen tai kuiva kesä. Sinniruusuja todella!
Nils-ruusu, joka on monena kesänä ollut silmänilo, kukki vain muutamalla harvalla kukalla. Ei siinä mitään itikoitakaan ollut. Mutta onhan tuo kaunis vihreä tuollaisenakin.
Vasemmalla olevalla Morsionruusullakaan ei ollut kuin muutama ruusu. Ymmärrän, että nuo pimpinellaruusut tekevät kukintoa vain uusiin versoihin, ja koska toissa kesä oli niin runsaskukkainen, oli nyt vuorossa kasvattaa uusia versoja. Näin tekivät useat pimpinellaruusut.
Taas oikealla oleva Malvaruusu oli kyllä täynnä nuppuja, mutta kuivuuden vuoksi kuivuivat myös nuput ilman kukintoa. Se olisi tarvinnut todella vettä ja paljon. En halunnut yleistä sadetintakaan laittaa päälle, koska silloin kastuu myös nurmikko, enkä paljoa jaksanut sitäkään leikata, apua usein tarvitsin. Ja kun olen tottunut antamaan rakkaille ruusuilleni sadevettä kantamalla sitä saaveista, niin ei sitäkään paljoa ollut enkä jaksanut sitä käsin kantaa. Surkea emäntä!
Nyt ovat nuo kuvatkin vähän surkeita. Totuus siinä, että käsi vähän vapisi, kun kuvailin niitä, enkä ole niitä editoinutkaan.
Mutta on tuleva uusi kesä! Jospa se olisi sopiva sateineen ja aurinkoineen! Olemme elossa ja voimistumassa, sekä ruusut että emäntä!
