Nyt kirjoitan kahvila-ajatuksiani ja toivoisin, että siitä syntyisi keskustelua. Jotta keskustelua syntyy, täytyy kirjoittaa vähän raflaavasti ehkä vähän suomalaisuuden nurjia puoliakin esille tuoden. En tarkoita niinkään sitä, että juuri tähän pitää laittaa kommenttia, niitä aika harva yleensä laittaa, mutta keskustelisi tästä aiheesta ystävien kanssa.
Olemme oppineet muualta maailmalta, että kahvila on keskustelupaikka. Ennen (vieläkin) piipahdettiin naapuriin, jossa istuttiin pöydän ääreen kahvea hörppäämään ja turisemaan tapahtumista. Nyt treffejä tehdään kahvilaan, jonne on helppo tulla. Se on myös neutraali paikka. Ei tarvitse siivota omaa tupaa juhlakuntoon, eikä ystävien tarvitse kehuskella eikä huomioida hienoa huushollia tai kuunnella mistä mikäkin huonekalu on ostettu ja muita suunnittelutarinoita. Kahvilassa voi keskittyä pelkästään ystävään/ystäviin. Kahvikin on sivuasia, mutta tärkeä sosiaalinen herättäjä.
On myös otettu mallia ulkomaailmasta oluen tai viinin juonnissa. Sitä ei tarvitse enää litkutella pimeässä 'luolassa' muilta piilossa, vaan voi mennä istumaan patiolle kaiken kansan nähtäväksi yhtä lailla kaikkea ulkomaailmaa nähden ja nauttia maailman menosta ystävien kanssa. Jokuhan on jopa paheksunut tätä mallia, mutta kaikkeen tottuu pikkuhiljaa. Mikä sen ihanampaa kuin kylmä huurteinen kesäisen auringon alla patiolla, jossa voi tervehtiä tuttujakin. Maisemana voi yhtä hyvin olla se vilkas katuliikenne, puisto tai jopa vesimaisema.
Kesällä pitää voida tulla ULOS! Se kuuluu jokaisen kansalaisen oikeuteen ja vapauteen. Luonto ja kesä on yhteinen kaikille. Puistokahvilat ovat vielä vähän paitsiossa. Ystävän tai kumppanin kanssa kävelyretkeä tehdessä voiko olla viehättävämpää kuin löytää puistosta pieni kahvila. Usein ne ovat lintujen laulun säestämiä keitaita.
Puutarhakahviloita Suomeen on syntynyt pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Usein ne ovat yhdistysten ylläpitämiä jonkun kartanon tai museon siivissä, mutta myös yksityisiltä pihoiltakin niitä jo löytyy.
Kuten minullakin tässä Ruusumuorin kesäkahvila. Ja tästä aiheesta haluan nyt enemmän jutella. Minun unelmani oli alkujaan, että ihmiset istuisivat puutarhassa. Se ei tarkoita sitä, että minua tultaisiin tapaamaan, kuten moni tuleekin, ja minä sitten vähän hämillisenä otan vastaan kahvirahaa. (Kauhea ristiriita ystävyydessä!) Se ei tarkoita sitäkään, että tultaisiin kuuntelemaan kehuskelua puutarhan ideoista ja kasveista, jota sitäkin tosin saa tehdä. Opin viime kesän kiertomatkaltani, että vaikka puutarhurilla olisi kuinka kiire, niin ei koskaan niin kiire, etteikö suu vaahdossa esittelisi kaikkea ihanuuksia siellä. Ja näinhän on hyvä. Puutarhurointi on intohimo suurella I:llä. Yritän hillitä itseäni tässä.
Mutta istuminen puutarhakahvilassa minun ajatuksena olisi se, että sinne tultaisiin olemaan. Minulla on runsaasti puutarhakirjoja, puutarhalehtiä, joita voisi kaikessa rauhassa lueskella maaseutuluonnon rauhassa, jossa ei liikenne häiritse. Niitä saa lainata. Tosin siellä voi lukea omaakin kirjaa. Tai kirjoittaa runoja. Tai haaveilla. Usein jään juttelemaan asiakkaan kanssa, mutta jopa kysyn, haluaako hän olla rauhassa vai onko hänellä kysyttävää. Siirryn mielelläni omiin puuhiini, joita riittää kyllä.
Ainoa paha puutarhassani tässäkin metsän laidassa voi olla sääsket ja punkit, joita ihmiset aivan paniikinomaisesti pelkäävät. Täällä ei punkkeja ole näkynyt, kissoistahan niitä löytyisi, mutta sääskistä on riesa tyyneinä pilvisinä päivinä. Yritän ajaa ruohon, ettei se tule korkeaksi ja trimmerillä reunamat. Kun joku pelkää jopa käärmeitä ja lapsetkin usein oppivat pelkäämään äitinsä perässä. Luonto pelottaa ihmisiä. Osa ihmisistä ei voi olla luonnossa allergioiden vuoksi. Olemmeko kasvamassa luonnosta irti? Se mikä meillä on kuitenkin parasta. Sille ei voi mitään, mutta surettaa se. Sääskille löytyy minunkin puutarhassa keinonsa. Parasta se, että puutarhani sijoittuu aavalle paikalle niittyjen ja peltojen edustalle etelään. Aurinko ja vilpoisa tuuli edessä. Toki varjopaikkojakin löytyy.
Toinen juttu tässä on sitten suomalaisten varautuneisuus. Ei saisi tulla toisen reviirille. Moni kuten minäkin rakentaa kahvilan omalle tontilleen. Ollaan totuttu jättämään yksityinen alue omaan rauhaansa. Kun kahvilaani tulee vieras, usein hän jää istumaan sisätilaan. Onhan siinäkin katselemista ja oma tunnelmansa. Mutta hyvin hitaasti ihmiset lähtevät liikkeelle ulos ja puutarhaan. Usein joudun kertomaan, että kahvin voi ottaa ulos ja valita mukava paikka istua ja että puutarhassa voi kuljeskella ja katsella. Ehkä tämänlainen kulttuuri on vielä kovin uutta. Tosin en minäkään olisi iloinen siitä, jos esim. koiraa tai lapsia päästetään juoksemaan sinne tänne ja availemaan ulkorakennusten ovia ilman valvovaa silmää. Eikä sellaista ole edes sattunut tässä, mutta tiedän, että vanhempien valvonta useinkin olisi tarpeen esim. museotiloissa. Lapsille minulla on tässä hiekkalaatikko, jossa voi leikkiä, mutta valitettavasti ei muuta, ainakaan vielä.
Milloin oppisimme tällaista puutarhameditointia? Miten oppisimme käyttämään todella omaksi hyväksemme tällaisia puutarhakahviloita, joita usea mielessään rakentelee jo ympäri Suomea. Olen tällaisia ajatuksia lukenut erinäisistä blogeista ja keskusteluista. Puutarhassa voi olla virikkeitä, mutta nekin voi unohtaa. Tärkeintä on löytää aikaa oman itsensä kanssa.
Toinen juttu on sitten käveleminen puutarhassa... Siitä taidan tehdä ihan oman jutun.
Ps, Sade yllätti, mutta ei sekään estänyt joitakin kuulijoita tulemasta. Pienessä aitassa oli kesäinen tunnelma harmonikan soidessa kilpaa vesipisaroiden kanssa katolla.
